Havahduin tässä äskettäin huomaamaan, että en ole päivittänyt blogiani moneen viikkoon. Se tietysti johtuu enimmäkseen siitä, että käsityörintamalla on edelleen hiljaista. En ole saanut mitään valmiiksi, ei ole ollut mitään kuvattavaa eikä näytettävää. Osittain olen jättänyt blogin oman onnensa nojaan siksi, että teen edelleen surutyötä, palikat päässäni ovat yhä sekaisin. En ole jaksanut kirjoittaa enkä kertoa kuulumisiani. Olen kärsinyt päänsäryistä ja stressivatsasta, pakertanut eteen päin kuin täi tervassa.

Mutta en minä aivan onneton kuitenkaan ole, hieman väsynyt vain. Onnenhetkiäkin on elämässä ollut. Esimerkiksi juhannus perheen kanssa mökillä oli mukava, varsinkin kun saimme siellä juhannusaattona laitettua tilat uuteen uskoon. Siirsimme keittiön toiseen tilaan, laitoimme kaikille makuupaikat aittaan. Aiemmin nukuimme kaikki pienessä päämökissä ja ahdasta oli. Nyt on tilaa niin nukkumiseen kuin oleskeluunkin.

Juhannuksena tuli istuttua rannalla nuotion äärellä, huidottua hyttysiä ja muisteltua isää, yhteisiä juhannuksia. Isä soitti aina viulua iltaisin mökin kuistilla, ääni kantoi kauas järven toiselle puolelle. Kaikki tiesivät, kuka soittaja oli ja mistä soitto kuului enkä usko sen häirinneen ketään. Nyt viulu ei enää soi ja se tuntuu pahalta. Pahalta tuntui sekin, kun isän rakentamassa mökissä lämmitin isän pilkkomilla polttopuilla saunaa. Istuin lauteilla ja itkin. Nuotin ääressä tuijotin tuleen ja vaelsin murheellisena varjojen ja muistojen maassa.

Samaan aikaan iloitsin siitä, että sain olla siellä, luonnon helmassa, ja että lapseni olivat iloisia ja terveitä. Iloitsin siitä, että vanhin poikani, joka on pieni nörtin alku, innostui melomisesta ja viihtyi järvellä.

Tätä se elämä on, iloa ja surua. Tulevaisuuden suunnitelmia ja muistoja. Niistä se elämän kudelma koostuu. Aina ei voi olla iloinen, surutkin on hyväksyttävä osaksi elämää.

Asiasta toiseen. Viime päivinä olen rampannut tallilla ahkerasti. Heppa on ollut laitumella yli kuukauden ja ratsastamassa olen käynyt vain pari kertaa, nyt olen joutunut käymään tallilla kahdesti päivässä, koska heppa sai silmiinsä sidekalvon tulehduksen. Aluksi mietiskelin, kuinka ihmeessä saan laitettua hevosen silmiin voidetta, en ole ennen sellaista joutunut tekemään... Mutta hyvin se on sujunut ja heppa on ollut oikein yhteistyökykyinen!

Hevosesta on kerrottava nyt muutakin. Sehän on viihtynyt laitumella loistavasti muiden ruunien parissa, jopa niin hyvin, että alkuun se ei korvaansa lotkauttanut, kun portilta sitä kutsuin. Nyt se sentään jo vaivautuu tulemaan vastaan ja antaa nätisti itsensä kiinni. Mutta jos heppa joutuu pois laitumelta, se muuttuu levottomaksi. Viime viikolla se jopa karkasi minulta ja kaveriltani, kun olimme lähdössä ratsastamaan. Tallissa oli tuolloin pesupuuhat menossa, eikä karsinaa saanut käyttää. Niinpä laitoimme ruunan kiinni ulkona olevaan puomiin. Siinä sitä on ennekin laiteltu, tuttu juttu hepalle, mutta kuinka ollakaan, se päätti saada jonkun paniikkikohtauksen, nykäisi päätään taakse ja ylös ja hajotti päitset! Viuh vaan, heppa laukkasi tiehensä...

No laitumellehan se juoksi, kavereiden luo. Saimme sen sieltä aidan vierelta melko helposti kiinni ja veimme sen puomille uudelleen. Eipä mennyt montaa minuuttia, kun heppa uusi temppunsa. Tällä kertaa hajosi riimunnarun lukko. Jälleen heppa laukkasi laitumelle ja oli sen verran ilkeä, ettei antanutkaan heti itseään kiinni, vaan juoksutti minua pitkin niittyjä. Ihan vain kiusallaan! Kaipa se ajatteli, että emäntä on ylimääräisen liikunnan tarpeessa, kun on ratsastamassakin käynyt niin harvakseltaan. Mutta lopulta heppa ilmeisesti kyllästyi ja sain sen taas hallintaani.

Melkoinen epeli... Kolmatta kertaa emme enää sitoneet sitä puomiin, vaan toinen piteli heppaa aloillaan ja toinen satuloi. Ratsastus menikin sitten hienosti.

Tuon tapauksen jälkeen en olekaan ratsaille ehtinyt enkä jaksanut. Tänään on tarkoitus yrittää taas, mennä ehkä jopa maastoon, nyt kun hepalla on taas kengätkin jaloissaan. Onneksi talli on nyt pesty ja karsinä jälleen käytössä... Sieltä ruuna ei niin vaan karkuun pääsekään.

Lomakin tässä lähenee, kyllä sitä on odotettukin! Ensi kesänä täytyy kyllä päästä lomalle vähän aiemmin... Lomailumme kyllä alkaa ikävissä merkeissä: mieheni kaveri yli 30 vuoden ajalta hukkui juhannuksena kalareissulla ja menemme perjantaina hautajaisiin. Tämä tapaus järkytti meitä kovasti ja muistutti samalla siitä, että pelastusliivien, turvavöiden ja kypärien käyttö on oikeasti tärkeää. Oli niin surullista, kun lapset kysyivät tutusta miehestä, että "eikä sillä ollut pelastusliivejä?" Eipä ollut, ei.

Iloja ja suruja, sitä se tämä elämä tosiaan on. Mutta eteenpäin vaan on mentävä.

Hyvää ja turvallista kesän jatkoa kaikille!