Lämmin kiitos kaikille teille, jotka olette muistaneet minua ja läheisiäni tämän suuren surun keskellä blogikommentein, kortein, kukkasin, tekstiviestein tai muulla tavoin. Jokainen osanotto on lämmittänyt mieltä ja kantanut eteenpäin näiden ankeiden päivien ja viikkojen aikana.

Järkeni ei suostu ymmärtämään sitä, että isäni on kuollut. Että miehestä, joka vielä hieman toista kuukautta sitten innolla suunnitteli 85-vuotissyntymäpäiviään, on enää jäljellä vain pieni läjä tuhkaa. Se tuntuu käsittämättömältä ja täysin järjettömältä. Ja niin väärältä! Mieleni kapinoi ja haluaisin nousta barrikadeille meuhkaamaan ja vaatimaan isääni takaisin. Mutta ketä vastaan kapinoisin? Jumalaa? Saatanaa? Maailmankaikkeutta?

Mieheni totesi, että tässä on tapahtunut vain luonnollisia asioita. Ja tottahan se on. Ei siinä, että iäkäs ja monisairas vanhus kuolee, ole mitään luonnotonta. Isän kuolema oli odotettavissa. Mutta kuoleman arvoitusta se silti laittaa pohtimaan. Isä sanoi, että elämä on arvoitus, mutta niin on myös kuolema. Se, mitä isästäni jäi, se maallinen keho, jonka näin sairaalan kappelissa valkoisessa arkussa, ei ollut enää isäni. Vain tyhjä kuori. Missä isä on? Missä on hänen sielunsa? Vai onko ihmisellä sielua? Onko minuutemme vain pelkkää fysiikkaa ja kemiaa? Hermosolujen ja sähköisten impulssien tuotosta? Lakkaammeko täysin olemasta, kun sydämemme pysähtyy ja veri lakkaa kiertämästä? Kun aivomme eivät enää reagoi ja aistimme sammuvat?

Voi kunpa joku osaisi vastata minulle. Jos olisin lapsesta saakka kasvanut jonkun tietyn uskonnon parissa, vastaukset olisi varmaankin helppoa löytää ja niihin olisi myös helppoa uskoa. Mutta en kuulunut lapsena kirkkoon enkä mihinkään muuhunkaan uskonnolliseen yhteisöön ja vaikka myöhemmin liityinkin luterilaiseen kirkkoon, en jostain syystä voi kaikkia sen oppeja uskoa ja omaksua. En usko, että ihmiset kuoleman jälkeen päätyvät joko taivaaseen tai helvettiin. Ehkä jonnekin, ehkä Luojamme luo tai muualle -  minne? Tähän kysymykseen tuskin kukaan voi minulle vastata.

Mutta se on varmaa, että osa isästä, hänen geeniperimänsä, jatkaa olemassaoloaan sekä minussa että veljessäni sekä meidän molempien lapsissa. Osa isästä ei siis ole kuollut. Ja hänen henkinen perintönsä elää myös. Muistot eivät kuole koskaan ja tarinat ukista siirtyvät sukupolvelta toiselle. Se hieman lohduttaa. Vaikka isä on kuollut, hän ei kuitenkaan täysin ole poissa.

Töissä olen yrittänyt olla urhea ja aika hyvin se onnistuukin, koska puuhaa piisaa. Mutta illat kotona ovat vaikeita. Yritän olla itkemättä, koska en halua, että lapseni huolestuvat ja ovat surullisia puolestani. Välillä itku kuitenkin tulee. Iltaisin on myös vaikeaa saada unenpäästä kiinni. Silloin viimeistään ajatukset harhautuvat isään ja kaikkeen, mikä häneen liittyy. Mieleen tulvii muistoja vuosikymmenten takaa.

Isän jäämistön läpikäyminen on myös ollut raskasta, vaikka samalla myös mielenkiintoista ja jopa hauskaakin. Itku ja nauru ovat kulkeneet käsikädessä. Olen kiitollinen siitä, että olen saanut jakaa nuo hetket veljeni ja äitini kanssa. Meitähän tämä suru eniten koskettaa. Toisaalta odotan sitä, että hautajaiset ja perunkirjoitus ovat ohi. Sen jälkeen, sitten kun isän tavarat on lopullisesti läpikäyty ja jaettu, toivon mukaan alkaa tästä surusta ja ahdistuksesta toipuminen.

Täysin ikävä ja suru eivät varmaankaan katoa koskaan. Rakkaan ihmisen menetys ampuu sydämeen reiän, joka ei umpeudu. Mutta kenties jonakin päivänä kykenen muistelemaan rakasta, rakasta isääni ilman katkeria ikävän kyyneliä.

Rauhallista vappua kaikille.