Vielä pari viikkoa sitten olin varma, että isäni kuolee. Nyt isäni on kuitenkin toipunut niin hyvin, että hänet voidaan kotiuttaa heti, kun kotiin on saatu järjestettyä riittävästi ulkopuolista apua. Käytännössä se tarkoittaa, että vanhempieni luona alkaa käydä kodinhoitaja tai sairaanhoitaja 3 x päivässä.

Äiti on tällä hetkellä sairaalahoidossa myös! Äitihän kaatui toista viikkoa sitten lauantaina ja loukkasi selkänsä. Koska kivut eivät hellittäneet ja kävivät jo aivan sietämättömiksi, veljeni vei äidin uudelleen päivystykseen viime torstaina. Siellä lääkäri katsoi uudelleen röntgenkuvia ja totesi, että YKSI SELKÄNIKAMA ON PAINUNUT KASAAN! Äiti pääsi heti osastolle ja kipuhoitoon. Olen iloinen siitä, että hän saa viimeinkin asianmukaista hoitoa kärvisteltyään kotona tuskissaan useiden päivien ajan. Mutta olen HYVIN, HYVIN VIHAINEN siitä, ettei ensimmäinen kuvia katsonut lääkäri huomannut tuota nikaman litistymää!!! Se olisi ehdottomasti pitänyt huomata! Muutenkin tuon lääkärin asenne oli vähättelevä, hymyssä suin tutki tuskissaan olevan potilaan. Törkeää. Aion kyllä tiedottaa asiasta ko. lääkärin esimiestä. Mitään hoitovirheilmoitusta en aio tehdä, mutta saatanpahan tuon asian kuitenkin tiedoksi.

On muitakin asioita, jotka suututtavat. Esimerkiksi siitä olen kiukkuinen, ettei yksi nuorimmaiseni kummeista muistanut lasta millään tavoin lapsen syntymäpäivänä. Hän oli antanut sen käsityksen että tulee syntymäpäiville ja odottelin häntä koko päivän saapuvaksi. Eipä näkynyt. Ei tullut lapselle edes tekstiviestinä onniteluita. Kun sitten jälkeenpäin kyselin, miksi hän ei tullutkaan juhliin, sain vastaukseksi, että hänelle tuli toinen, äkillinen meno. Eikä kuulemma tullut mieleenkään ilmoittaa meille, ettei hän tulekaan ja etteivät hänen menonsa kuulu meille. No, mitäpä sitä ilmoittelemaan... Mukavahan se on, kun toiset turhaan odottavat. Väkisinkin tulee mieleen, että olikohan aikomusta tulla lainkaan. En tiedä. Riita tuli tuostakin asiasta. Tämä ihminen ei ymmärtänyt ollenkaan, miksi olin niin loukkaantunut. No, totta kai olen loukkaantunut, jos lapsen kummi ei vuoteen huomioi lasta millään tavoin eikä tule käymään, vaikka monta kertaa on pyydetty eikä muutenkaan tunnu olevan innokas yhteydenpitoon. En odota kummeilta kalliita lahjoja, mikään lahja-automaatti ei kenenkään tarvitse olla, mutta toivoisin, että kummit jollain lailla pitäisivät yhteyttä kummilapseensa. Olisivat aikuinen ystävä lapsen elämässä. Mutta ehkä se ei kaikille ole tärkeää.

Monen vuoden ajan olen puoliväkisin yrittänyt pitää yhteyttä tähän ihmiseen ja saanut yleensä vain pahan mielen itselleni. Olen muistanut häntä kortein ja joskus pikku lahjallakin, soitellut (yleensä puheluihin ei ole vastattu) ja sähköpostilla, laittanut joka vuosi kummipojasta tuoreen kuvan ja muitakin valokuvia. Meille ei ole joulukortteja laiteltu eikä kutsuttu kylään. Meidän tekemiset eivät ole tuntuneet juuri kiinnostavan... Tähän saakka kummi on kyllä muistanut lastani syntymäpäivisin, mutta ei ole juuri muuten viimeisen kolmen vuoden aikana pitänyt yhteyttä. No, nyt hän ei vissiin enää aio huomoida lasta edes syntymäpäivänä. Minkäpä sille voi. Minä en jaksa enää pistää tikkua ristiin tämän ihmissuhteen eteen. En vaan jaksa. Varmaan olen sitten paska ihminen, mutta juuri nyt en kyllä välitä siitäkään...