Sain viikonloppuna siivottua kotona. Se oli hyvin terapetteuttista. Silloin, kun elämä on muuten epäjärjestyksessä, tuntuu hyvältä että edes koti on järjestyksessä! Oli suuri nautinto saunan jälkeen kömpiä puhtaiden, tuuletettujen petivaatteiden joukkoon nukkumaan.

Muutamia kynttelikköjäkin jo virittelin paikoilleen, vaikka ei ole vielä joulukuu. Minun joulun odotukseni alkoi kuitenkin jo nyt, pakkasen ja ohuen lumikerroksen myötä. Kunhan saan vielä verhot ikkunoihin, virittelen muutamia jouluvalojakin paikoilleen.

Kävin katsomassa isää eilen. Hän on yhä sairaalahoidossa, samoin äiti. Äiti kotiutunee tiistaina tai keskiviikkona ja isän kotiuttamista suunnitellaan perjantaina. Isä odottaa jo kovasti kotiin pääsyä, enkä sitä ihmettele. Isää piristääkseni vein hänelle sairaalaan isän parhaan ystävän, viulun. Jännitin, kuinka soitto sujuisi vai sujuisiko se lainkaan kuuden viikon soittotauon jälkeen. Mutta sujuihan se! Viulu soi aluksi heikosti, sitten yhä voimakkaammin. Ilmoille kajahtivat Vaiennut viulu, Lapinäidin kehtolaulu, Siks oon mä suruinen ja pari muuta kappaletta sekä pätkä iloista polkkaa. Pakko myöntää, että itkin ilosta, kun kuulin isän soittavan. Olin jo luullut, että en enää ikinä kuulisi isän soittoa... Olin niin onnellinen tuosta hetkestä! Se, että isä soittaa, merkitsee minulle paljon. Kun kuulen hänen soittavan, tiedän, että hän on kunnossa. Silloin kun viulu ei soi, asiat eivät ole hyvin.

Olen isän tyttö. Loppuun saakka, hyvässä ja pahassa. Ja siksi olen niin hyvilläni nyt, kun tiedän hänen pian pääsevän kotiin.