Koska en osaa olla tekemättä mitään vaikka kuinka huolet ahdistaisivat (tai ehkä juuri siksi), olen väsäillyt joulukortteja. Kädet ovat olleet ahkerina, mutta sydän on kyllä ollut jossain muualla kuin korttien suunnittelussa ja se näkyy lopputuloksissa. En ole tyytyväinen näihin kortteihin. Eiväthän ne varsinaisesti rumia ole, mutta kauniimpiakin olen nähnyt. Mutta muuta ei nyt synny. Luovuus ei kuki, kun sydämessä on huoli ja suru.

Tässä muutama kortti hevosihmisille:

KUVA KADONNUT

Sitten hieman perinteisempää (lumiukko on valokuva ukosta, jonka lapset eräänä syksynä väsäsivät):

KUVA KADONNUT

Ja tässä nalle-aiheita (vasemmalla olevassa kortissa nallet on tehty leimasimella):

KUVA KADONNUT

Kahdessa viimeisessä kortissa on sisällä suklaata:

KUVAT KADONNEET

Hyödynsin korttien teossa kaikkea mahdollista, mitä kotoa löysin: papereita, kartonkeja, vanhoja valokuvia ja joulukortteja, kiiltoliimaa, nyörejä ja nauhoja, tarttoja, leimasimia jne. Leimailuun olen ihastunut, vaikka en vielä oikein olekaan sinut tämän tekniikan kanssa. Mutta harjoittelen... Löysin Tiimarista edullisesti söpöjä nalle-leimasimia ja joukossa oli tuo yksi jouluaiheinen. Kortteja olisi tarkoitus tehdä vielä lisää, mutta materiaalit alkavat olla lopussa, joten täytynee tehdä uusi ostosretki Tiimariin tai muuhun askartelukauppaan.

Muutamat sukat olen neulonut myös. Tyttärelle neuloin sukat Nallesta (koko 35), appiukolle Seiska Veikasta (koko 42). Isommat sukat on neulottu sekalaisella seurakunnalla puikkoja: löysin koon 3,5 puikkoja kätköistäni vain 4 kpl, mihin lie yksi kadonnut... Piti sitten ottaa niille kaveriksi puikko kokoa 4. Yllättävän tasaista jälkeä sain silti neulottua, vaikka yksi puikoista olikin paksumpi kuin muut.

Tässä tyttären sukat, väri miellyttää minua suuresti:

KUVA KADONNUT

Ja tässä sukat apelle 70-vuotislahjaksi:

KUVA KADONNUT

Tuntuu hieman kurjalta lähteä juhlimaan appiukon 70-vuotispäiviä tulevana viikonloppuna, kun oma isä on niin huonossa kunnossa. Isä oli välillä jo kotona, mutta joutui taas tänään sairaalaan. Kun henki ei kulje, niin se ei kulje. Nyt lisäksi sydänkin alkoi oireilemaan, lepopulssi on ollut 120-130 ja rytmihäiriöitäkin ilmeisesti on ollut. Ei tämä hyvältä näytä, ei tosiaankaan. Mutta pakko tässä on jotenkin jaksaa. Jos isä saisi happirikastimen kotiin, niin ehkä hän sitten pärjäisi siellä paremmin. Vaikea sanoa. Tunnen itseni ihan neuvottomaksi. Kova halu olisi auttaa, mutta keinot alkavat olla vähissä.

Muistan, miten isä nuorempana aina sanoi, että "heikot sortuu elon tiellä mutta jätkä sen kun porskuttaa". Meinaan nyt yrittää olla tuo jätkä ja olla sortumatta, vaikka elon tie ei juuri nyt kovin kuopaton olekaan.

Hyvää loppuviikkoa kaikille ankeasta ja harmaasta syyssäästä huolimatta. Ehkä se aurinkokin vielä joskus paistaa, uskotaan siihen.