Kävin tänään tallilla. Aurinko paistoi, pitkästä aikaa siis sääkin suosi ulkoilua. Olin edellisenä päivänä käynyt jälleen kerran uudella tallilla katselemassa paikkoja ja tuleva tallinvaihto mielessäni hain hevosen tarhasta. Suosiolla se sieltä tulikin, innokkaana pääsemään talliin. Mutta kuinkas sitten kävikään? Jouduin katalan salajuonen uhriksi...

Hoidan heppaa karsinassa siten, että se saa olla siellä vapaana. Yleensä heppa rouskuttelee heiniä kaikessa rauhassa samalla kun hoitelen sitä, tai sitten se pällistelee muuten vain maailman menoa sen ihmeemmin hötkyilemättä. Karsinan ovi on aina hieman raollaan, koska jos sen laittaa kiinni, on sitä erittäin hankala saada avatuksi karsinan puolelta. Salpa on sen verran tiukka. Toisinaan heppa on kurkistellut oven raosta käytävälle ja joskus se on yrittänyt näpistää naapurikarsinan oven edestä herkkupaloja - joskus jopa onnistunutkin siinä. Tavallisesti herra on kuitenkin palannut ruotuun, kun sitä on napakasti kieltänyt kurkkimasta liiaksi käytävälle.

Tänään homma ei kuitenkaan mennyt näin. Olin juuri pujahtanut hepan kaulan ali seinän puolelle harjaamaan sen oikeaa kylkeä, kun heppa äkkiä päättikin ottaa hatkat! Se siis yksinkertaisesti vain ryntäsi raollaan olevasta ovesta tallin käytävälle ja käytävältä ulos, tallin iso ovi kun on auki tähän aikaan vuodesta koko päivän. Ehdin nippa nappa hihkaisemaan että "ei!", mutta sitähän vapaudesta riehaantunut heppa ei ollut kuulevinaankaan! Sinne se laukkasi, parkkipaikalle, ja pysähtyi erään ruunan tarhan viereen syömään ruohoa.

"No tuoltahan se on helppo pyydystää", ajattelin, mutta väärässä olin. Minut nähdessään ruuna vain mulkaisi ja käänsi sitten leveän takalistonsa minua kohti. Kaviota ei sentään antanut. Yritin siitä huolimatta saada heppaani kiinni sillä seurauksella, että se ryntäsi uudelleen laukkaan ja laukkasi tallin isäntäväen pihapiirin poikki talon ohi kulkevalle hiekkatielle.

No, siinä vaiheessa minä säntäsin talliin hakemaan riimunnarua ja raippaa. Juuri kun olin juoksemassa hepan perään, tuli myös tallin emäntä hätiin. Paikalle ilmestyi myös yksi tallityöntekijöistä ja yhteistuumin saimme kuin saimmekin villiintyneen ruunan kiinni. Se kun oli sen verran pöhkö, että laukkasi vanhan tallin toiselle puolelle tarhojen luokse ja joutui siellä tarhojen muodostamaan umpikujaan.

Mitään kamalaa ei siis ehtinyt tapahtua, mutta kotona totesin miehelleni, että olipa taas katastrofin ainekset kasassa!

Mietiskelin kotiin ajellessani sitäkin, että mistä moinen käytös oikein johtui. Aavistaako heppa, että taas on muutoksen tuulia ilmassa? Lukeeko se minua kuin avointa kirjaa, arvaako, että olen jälleen aikeissa viedä sen uuteen, tuntemattomaan ympäristöön? Oliko karkumatka jonkinlainen protesti? Sen kun tietäisi... Moninaiset ovat hevosen aivoitukset. Ei niitä ihminen aina voi ymmärtää!

Entäpä koirat sitten? Villiä menoa on ollut koirillakin. Herra C paskoi muutaman maton pesukuntoon, kun sai ripulin syötyään Neiti E:n eväitä. Neiti E puolestaan hyppäsi eräänä iltana uudehkolle nahkasohvallemme ja kusaisi sinne. Perjantaina neiti oli käynyt litrsaamassa nuorimmaisemme sänkyyn - tietysti patjoille, jotka oli ostettu vain pari päivää aiemmin. Perjantai-ilta meni rattoisasti pissaisia patjoja pestessä... Täytyy myöntää, että silloin ei naurattanut.

Hoh hoijaa. Kyllä sitä joskus miettii, että onko tässä hommassa enää mitään järkeä?! Hankkia nyt kaikenmaailman elukat vaivoikseen. Mutta niin se vain on, että ilmankaan ei osaa olla. Ei, vaikka joskus menee hermot ja palaa käämit, pahvi ja hihat. Totaalisesti. Meneehän se sitten taas ohi... Kummasti sitä rauhoittuu, kun saa kunnolla raivota ja päästää höyryjä ulos. 

Ja hermojaan voi aina lepuuttaa puutarhassa vaikka syksyn aarteita ihaillen...