Kävin eilen tallilla ja kerroin, että aion viedä hevoseni syyskuun lopulla toiseen paikkaan. Tallin emäntä suhtautui asiaan hyvin, vaikka ei tietenkään ilahtunut uutisesta ja hetken turistuamme hän teki minulle yllättäen tarjouksen: hän tarjosi minulle täysihoitopaikkaa 350 eurolla / kk.

Tarjous oli hyvä ja lupasin harkita sitä viikonlopun ajan. Olen harkinnutkin. Kaikki uusi ja outo jännittää aina niin minua kuin hevostakin, joten tallin vaihto on hyppy tuntemattomaan. Olisi niin helppoa jäädä paikoilleen, tuttuun ja turvalliseen paikkaan, varsinkin nyt, kun hintaakin luvattiin alentaa. Tiedän kuitenkin, että jos nyt jään, jossain mieleni sopukoissa tulen olemaan itseeni pettynyt. Kaipaan heppaharrastukseeni uutta potkua, kaipaan uusia maisemia ja ennen kaikkea haluan saada hevosen lähemmäksi kotia ja työpaikkaani. Jos uusi talli osoittautuu huonoksi, niin ainahan sitä voi sitten taas vaihtaa paikkaa...

Niinpä aion pysyä päätöksessäni ja siirtää hepan uuteen paikkaan kuten olin suunnitellutkin. Tallin sijainti on minun kannaltani niin ihanteellinen, että siitä ilosta voisi maksaa vaikka vähän ekstraakin. Vaikka rahaa ei säästyisikään, niin ajan säästö on kuitenkin merkittävä. Vapaa-aikaa kun ei ole liiaksi.

Olen kuitenkin erittäin pahoillani nykyisen tallini omistajien puolesta. He ovat isolla rahalla rakennuttaneet mailleen maneesin ja nyt kun se on valmis, maneesia kieli pitkällä odottaneet ratsastajat kuulemma ovatkin lähdössä muualle. Emäntä sanoi suoraan, että häntä sapettaa. Ymmärrän, että heillä on huoli toimeentulostaan. Hevostallin pito kun ei loppujen lopuksi taida olla kovin kannattavaa puuhaa, harva siinä rikastumaan pääsee. On jotenkin syyllinen olo, aivan kuin olisin iskenyt hyviä ystäviä puukolla selkään... Toisaalta, pakkohan ihmisen on ajatella myös itseään ja sitä, mikä parantaa oman elämän laatua ja helpottaa arjen pyöritystä. En erityisemmin rakasta autossa istumista, joten se, että hepan saa lähemmäksi, on minulle iso asia.

Viime viikot ovat kuluneet heppa-asiaa miettiessä, siinä sivussa on yritetty kasvattaa koiranpentua sisäsiistiksi. Vahinkoja sattuu vielä, mutta yleensä jätökset onneksi osuvat eteiseen levitetyille sanomalehdille. Neiti E:n kanssa on käyty keskusteluja myös siitä, mitä saa syödä ja mitä ei... Neidolle on maistunut hyvin ainakin isännän työpöydän kulma sekä sälekaihtimien narujen päässä olevat nappulat; pehmokissalta oli hävinnyt silmä ja sukkia ja kenkiä löytyy mitä omituisimmista paikoisa... Isommilta tuhoilta olemme kuitenkin toistaiseksi säästyneet, sillä neidon hampaat ovat vielä kovin pienet ja olemattomat.

Neiti E kasvaa kuitenkin kovaa kyytiä. 8 viikon ikäisenä se painoi noin 5,2 kg, muutamia päiviä sitten hieman yli 11 viikon ikäisenä painoa oli jo 8,5 kg. Kasvu on hieman hidastunut alkuajoista, mutta luulen, ettei neiti kovin pikkuruiseksi koiraksi jää... Mitä isompi koira, sitä isommat hampaat ja sitä isommat tuhot, jos pureskeluinto ei tuosta vähene! Onneksi neidille maistuu myös puruluut, niitä onkin tarjottu lähes päivittäin.

Neidin kanssa voi olla vielä kiinnostavia yhteenottoja edessä, sillä luonnetta häneltä löytyy! Tytteli yrittää komentaa niin isäntää kuin minuakin, lapsista puhumattakaan. Herra C:täkään neiti ei pelkää enää tippaakaan, vaan könyää ison koiran päällä kuin tyhjää vaan ja repii sitä karvoista minkä kerkiää. Onneksi Herra C on hyvin kärsivällinen luonne. Neiti E ei sitä ole, kaikki pitää saada heti! Varsinkin, jos kyse on ruoasta... Kuitenkin neiti toisaalta on hyvin ihmisrakas ja hellyydenkipeä, tulee syliin ja rakastaa paijaamista. Juuri sellaista koiraa halusimme!

Tässä kuva Herra C:stä ja Neiti E:stä, sulassa sovussa puruluita nassuttavista koiruuksista: