Rakastan alkukesän heleää vehreyttä ja tuoreutta. Näin heinäkuussa vihreys on toisenlaista, raskasta, runsasta. Kaikkea on jollain tavalla liikaa. Kasvien kasvu on ryöpsähtänyt käsistä ja rikkaruohoja vastaan on lähes turhaa taistella - ainakin se vaatisi runsaasti työtä. Puutarhatyöt eivät enää innosta kuten kesän alussa. Näin minulle käy joka ikinen kesä. Siitä huolimatta tein taas tänään hieman puutarhatöitä, sillä aiomme istuttaa tontin rajalle pienen pätkän virpiangervoa korvaamaan verkkoaitaa, jonka tolpat ovat jo lahonneet.

Tällä hetkellä pihalla kukkivat mm. syyskaunosilmät, malvat, punaiset ja valkoiset jaloangervot, päivänliljat ja tarha- tai ranta-alpi. Nauhusten, palavan rakkauden ja maariankellojen kukinta on lopuillaan. Kukkaan puhkeamassa ovat syysleimut ja kultapiiskut. Suklaakirsikat, omenat ja viinimarjat kypsyvät hiljalleen. Lapset ovat jo maistelleet omenia ja omaan suuhuni olen poiminut kirpeitä viinimarjoja. Marjoista on tarkoitus myöhemmin keittää mehua. Viime vuonna jäi keittämättä ja talvella se harmitti.

Tässä kuvia kukkasista jälleen kerran:

Päivänlilja (luulisin)

Syyskaunosilmä

Malva

Angervoja ja syysleimuja

Tarha- tai ranta-alpi, en tiedä kumpi.

En ole tyytyväinen kukkapenkkeihini. Moni perenna on levinnyt liikaa tai kasvaa mielestäni sopimattomassa paikassa. Syksyllä onkin tarkoitus myllätä penkit perusteellisesti. Mm. kirsikkapuu saa luvan siirtyä toiseen paikkaan, samoin alpit, jotka rötköttävät nyt rumasti maassa. Sormet syyhyävät tuohon siirtohommaan, mutta näin helteillä ja kesken perennojen kukinnan ei ole järkevää lähteä siirtelemään kasveja. On vain kärsivällisesti odotettava syksyä!