Eilen lähdimme hiihtämään ensimmäistä kertaa pariin vuoteen. Päivä oli kaunis ja juttelimme mieheni kanssa ladulla, että hiihtohan on mukavaa, pitäisi käydä hiihtämässä vähän useammin jo ihan lastenkin vuoksi.

Olimme hiihtäneet vasta pari sataa metriä, kun mieheni hyvin loivassa alamäessä väisti ladulle kaatuneita lapsia. Siinä rytäkässä kaatui sitten miehenikin ja häneltä murtui nilkka. Loppupäivä meni sairaalassa ja nyt miehellä on kuuden viikon sairausloma edessä. Minulle tämä onnettomuus tietää lisähommia, joudun nyt yksin hoitamaan kaikki lasten kuskaukset, koiran lenkitykset ja kaupassa käynnit. Kun lisäksi töissä on kiirettä, niin saapa nähdä, mitä meikätytöstä on kuuden viikon kuluttua jäljellä...

Ja miehen puolesta tietysti harmittaa. Toimeliaan ihmisen on todella kurjaa olla paikoillaan monta viikkoa. Avoauton kunnostaminen jää haaveeksi ja ulkoilukin on hankalaa sauvojen kanssa. Aika tulee pitkäksi.

Pahemminkin olisi voinut käydä, mutta juuri nyt se ei hirveästi lohduta. Suksia emme kuitenkaan aio polttaa roviolla, vaikka onnettomuus hiihtäessä sattuikin. Se tulee, mikä on tullakseen.