Töissä tapahtuvien muutosten aiheuttama stressi alkaa vähitellen helpottaa. Alan sopeutua ajatukseen, että työtoverini lähtee pois ja vastuu tietyistä työtehtävistä siirtyy yksinomaan minun harteilleni. Otan uudet haasteet vastaan ilolla ja innokkaasti, sillä olen kaivannut vaihtelua työhöni.

Muutosten myötä olen pohdiskellut paljon suhdettani työhön ja tähän pois lähtevään työtoveriini. Olemme tunteneet toisemme yli 10 v. ajan ja viimeiset viisi ja puoli vuotta olemme tehneet työtä samassa yrityksessä. Kun tulin nykyisen työnantajani palvelukseen, työtoverini oli työskennellyt kyseisessä yrityksessä jo noin viitisen vuotta. Olin aluksi innostunut uudesta työstäni, mutta jo heti alussa asiat alkoivat mennä pieleen. Vaikka olen vanhempi ja työelämässä kokeneempi, huomasin olevani tilanteessa, jossa olinkin vain aiemmin firmassa aloittaneen työntekijän juoksupoika ja assistentti. Näin ainakin minä silloin tilanteen koin. Minun oli erittäin vaikeaa löytää oma paikkani uudessa työpaikassani eikä tilannetta helpottanut se, että selkäni takana ajoittain vahdittiin, teenkö työt oikein vai en. Se oli loukkaavaa ja hämmentävää. Muutenkin tilanne oli mielestäni sekava. En tiennyt, mitkä työtehtävät kuuluivat vastuulleni, mitä saan tehdä ja mitä en, mistä asioista voin päättää itsenäisesti ja mistä on keskusteltava muiden kanssa.

No, sittemmin työnjohto on vaihtunut moneen kertaan ja asiat selkiytyneet. Vastuu tehtävistä on jakautunut viime vuosina tasaisesti meille molemmille. Jonkinlaista epävarmuutta on silti jatkunut aina tähän päivään saakka. Olen suosiolla jättänyt monia tehtäviä ja päätöksiä työtoverini huoleksi, koska en ole halunnut astua hänen varpailleen enkä reviirilleen. Hän on saanut hoitaa tietyt tehtävät, koska on aina hoitanut ne. Toisinaan olen kuitenkin jääräpäisesti pitänyt kiinni näkemyksistäni ja se on aiheuttanut riitoja ja pahaa mieltä. Silloin, kun molemmilla on ollut oma mielipide, joka poikkeaa toisen mielipiteestä, ei ole ollut helppoa tehdä päätöksiä. Ei ole ollut ketään, kuka olisi sanonut viimeisen sanan ja määrännyt, että "nyt tehdään näin". Jomman kumman on ollut pakko taipua ja eihän se kivaa ole, tehdä jotain toisin kuin olisi itse halunnut tehdä. Olen kuitenkin omasta mielestäni yrittänyt noudattaa yhteisiä päätöksiä ja olinkin hämmästynyt, kun huomasin äskettäin, ettei työtoverini ollutkaan kaikissa asioissa toiminut samoin, vaan oli noudattanut omaa linjaansa. Tästäkin asiasta olisi varmaankin pitänyt keskustella, mutta en enää jaksa. Se on niin turhaa, kun toinen on jo lähdössä pois.

Hyviäkin hetkiä on ollut. Olen jakanut työtoverini kanssa paljon henkilökohtaisia iloja ja suruja, olemme vastoinkäymisissä tukeneet toinen toisiamme ja vetäneet yhtä köyttä "ulkopuolisia vihollisia" vastaan. Työtoverini ei ole paha ihminen; kaiken hämmingin keskelläkin olen pitänyt häntä ystävänä ja olemme ajoittain tulleet erittäin hyvin toimeen keskenämme. Me olemme vain niin erilaisia. Emme ole aina ymmärtäneet toisiamme ja sanat ja teot, joiden ei ole ollut tarkoitus loukata, ovat kuitenkin loukanneet. Omasta puolestani yritän antaa anteeksi ja unohtaa kaikki ne asiat, jotka ovat minua satuttaneet. Mitä työtoverini ajattelee, sitä voin vain arvailla. Kysyin häneltä tänään, onko hänelle jäänyt jotain hampaankoloon yhteisistä työvuosista ja hän sanoi, ettei kanna mistään kaunaa. Mutta oliko vastaus vilpitön vai halusiko hän vain olla kohtelias ja lakaista roskat maton alle? En osaa sanoa. Ihmiset eivät aina halua kertoa todellisia tunteitaan. Toisinaan on helpompaa jättää ajatuksensa kertomatta.

Kaiken tämän kirjoitettuani mietin, voinko julkaista ajatukseni vai en... Mutta otan riskin ja julkaisen. Yleisesti ottaen olen kirjoittanut blogiini vain omia mielipiteitäni ja sen, miten itse olen asiat kokenut. En halua loukata jutuillani ketään. Mikä on absoluuttinen totuus, se vaatisi sen, että muutkin kertoisivat näkemyksensä tilanteista. Minun totuuteni ja kokemukseni on kuitenkin tämä, minkä olen kirjoittanut. En voi tietää, miten muut ovat kokeneet asiat, jotka ovat olleet minulle hankalia tai vaivanneet mieltäni. Joka tapauksessa oli helpottavaa jälleen kirjoittaa asioista, jotka ovat mieltä kalvaneet. Kirjoittaminen selkiyttää ajatuksia kummasti.

Asiasta toiseen. Ystävänpäivänä havahduin huomaamaan, että en ole ainoa, joka pohtii jaksamistaan kaikkien velvollisuuksien keskellä. Itse asiassa ymmärsin, että omat asiani ovat hyvin. Osaan laiskotella ja antaa asioiden olla silloin kun en jaksa niitä hoitaa. Jos olen väsynyt, teen vain sen mikä oikeasti on pakko tehdä eli hoidan lapset ja eläimet sekä työni. Siivoukset ja muu sellainen saa odottaa. Valitettavasti kaikki eivät osaa ottaa yhtä rennosti. Työn lisäksi on haalittu liuta velvollisuuksia, joita ei enää jaksetakaan hoitaa niin hyvin kuin oma vaatimustaso vaatisi. On lapsia, eläimiä, harrastuksia. Äkkiä kaikkea onkin liikaa eivätkä voimat riitä. Ihmissuhteet kärsivät, liitot kariutuvat. Voi hyvät ihmiset ja rakkaat ystävät! Älkää polttako itseänne loppuun! Laiskottelu on tarpeellinen osa elämää! Jo vuosia sitten väitöskirjatyöni ohjaaja sanoi minulle, että "projekti etenee, vaikka sinä välillä makoilisit sängyllä, syljeskelisit kattoon ja lukisit naistenlehtiä". Kuinka totta se onkaan! Aivot kaipaavat haasteita ja työtä, mutta myös lepoa. Lepo on luovuuden lähde. Myös ihmisen keho kaipaa lepoa ja aikaa palautua fyysisistä rasituksista. Me emme ole koneita. Itse asiassa mikään konekaan ei kestä sitä, että sitä kuormitetaan aina vaan lisää ja lisää.

Näin se vaan menee. En olekaan laiska paskiainen, kuten joskus olen ajatellut olevani. Ei, olen vain sopivasti laiskiainen. Sen verran, että pari iltaa laiskoteltuani jaksan taas painaa duracell-pupuna muutaman päivän. Samaa suosittelen lämpimästi muillekin. Laiskotelkaa hyvällä omallatunnolla. Ajoittain se on tarpeen.