Kävin eilen tallilla ratsastamassa. Heppa kertoi jo karsinassa, ettei hänellä ole oikein työntekofiilistä... Koska ruunani on kuitenkin nöyrä ja kiltti, se antoi mukisematta laittaa varusteet ylleen, vaikka vähän hapanta naamaa näyttikin.

Kentällä heppa oli laiska ja vetämätön. Koska mikään ei ole niin tylsää kuin yrittää väkisin vääntää koulukiemuroita haluttomalla hevosella, päätin käydä maastossa. Heppaa ei kuitenkaan innostanut myöskään maastoilu, vaan se kiemurteli tien reunasta toiseen eikä suostunut edes ravia nostamaan. Koska hepan potkiminen eteenpäin ei huvittanut maastossakaan, ajattelin tehdä vain pienen lenkin pellolla ja palata sitten suosiolla tallille.

Pellolle oli jo ajettu kohtuullisen hyvä ajoura, jota pitkin olisi ollut hyvä ratsastaa. Koska kaipasin kuitenkin vaihtelua, lähdin ratsastamaan pellolta lähtevää moottorikelkkauraa pitkin vain nähdäkseni, mihin se johtaa. Oletin, että ura kiertää pienen metsikön, ja palaa sitten takaisin tutulle pellolle.

Kaikki meni hyvin siihen saakka, kunnes heppa äkkäsi pusikossa metsätöitä tekevän miehen ja alkoi säikkyä. Vaihdoin muutaman sanan miehen kanssa, mutta heppaa se ei saanut rauhoittumaan. Sinnikkäästi ruuna oli sitä mieltä, että mies on vähintäänkin vaarallinen petoeläin ja että metsässä kaiken kaikkiaan rapisee niin epäilyttävästi, että on syytä aloittaa aivan mahdoton töyhötys, jotta emäntä ymmärtäisi VAARAN uhkaavan. Yritin jonkin aikaa saada steppailevaa ja peruuttelevaa hevostani rauhoittumaan, mutta kun en siinä onnistunut, alkoi pelko hiipiä omaankin persukseeni.

Minä rouva arkajalka päätin jalkautua ja taluttaa hevosen kotiin, jotta välttyisin vahingoilta. Heppa rauhoittuikin heti, kun laskeuduin satulasta ja tuli nätisti perässä epätasaista polkua pitkin. Mutta, mutta... Sitten tuli eteen oja. Mietin hetken, että mitäs nyt? Takaisin päin palaaminen ei houkutellut, sillä tallille oli kävelymatkaa muutenkin. Koska oja ei ollut kovin syvä eikä leveä, päätin, että mehän menemm e siitä yli...

Kipaisin ojan pohjan kautta ojan toiselle puolelle ja oletin, että ruuna tulee perässä. Ja tulihan se... Harmi vain, että se päätti tulla täsmälleen samaa reittiä kuin minäkin, enkä ehtinyt alta pois, kun se jo loikkasi. Hevonen hyppäsi siis suoraan minua kohti, törmäsi selkääni ja minä lensin kuin leppäkeihäs muutaman metrin päähän lumihankeen. Täräys oli melkoinen. Siinä sitä sitten pällisteltiin, että oho, kuinkas tässä nyt näin kävikään... Onnekseni heppa jäi paikoilleen patsastelemaan, eikä lähtenyt karkuun.

Päässä humisi, kylkeen vähän sattui ja toinen jalka tuntui tönköltä. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että olen suurin piirtein ehjä ja jatkoin hevosen kanssa eteenpäin, yhä sitä taluttaen. Mutta huono tuurini jatkui... Vastaan tuli TOINEN OJA. Siinä vaiheessa meinasi päästä pari ärräpäätä. Mutta kun yhdestä ojasta oli jo selvitty, niin mikä ettei toisestakin. Päätin kuitenkin, että toiste en ottaisi sitä riskiä, että heppa loikkaisi päälleni. Niinpä kylmän rauhallisesti laitoin ohjat hevosen kaulalle ja päästin sen siis vapaaksi. Menin itse ensin ojan yli ja huutelin sitten pollelle ojan toiselta puolelta, että "hyppää tänne". Heppa hyppäsi, teutaroi hetken kahdella jalalla, mutta rauhoittui sitten ja jäi kaikessa rauhassa odottelemaan, että "mitäs nyt?".

No, mitäpä siinä sitten muuta kuin että käveltiin tallille. Olin yltä päältä lumessa kuin lumiukko ja päässä pörräsi sen verrran, että karsinassa yritin sovitella hepalle päitsiä väärin päin päähän. Aavistuksen huono olokin oli, mutta se meni onneksi ohi. En siis saanut aivotärähdystä, kuten aluksi pelkäsin. Hevosellekaan ei toivottavasti jäänyt traumoja yllättävien maastoesteiden ylityksestä.

Nyt on kroppa jäykkä ja kankea, aivan kuin jyrän alle olisin jäänyt. Mutta eiköhän se tästä taas. Huomenna mennään taas tallille.

Semmoinen sunnuntai-seikkailu tällä kertaa... Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!