Koiramme ei ole vielkäkään kunnossa! Ensimmäinen antibioottikuuri vei turvotuksen ja pahimman arkuuden varpaasta, mutta ei parantanut itse vaivaa. Viikon verran kuurin jälkeen seurailimme koiran vointia ja ihmettelimme, kun se edelleen vaan nuolee ja hoitelee tassuaan. Kun koira sitten alkoi myös aristaa tassuaan uudelleen, tutkin tassua hieman tarkemmin ja totesin, että kipeytyneen varpaan kynnen ydin ei näytä lainkaan normaalilta.

Lääkärireissuhan siitä tuli. Kynnen ytimessä todettiin tulehdus, joka hoitamattoman voi levitä luuhun saakka. Koiramme sai nyt 3 viikon antibioottikuurin, tällä kertaa sellaista lääkettä, jonka pitäisi imeytyä myös luukudokseen. Kipulääkettäkin saimme. Koiruus INHOAA antibioottien ottoa yli kaiken, mutta eipä auta itku markkinoilla... Kuuri on syötävä. Jos lääke ei auta, on tassu kuvattava uudelleen luumuutosten varalta. Jos niitä on, niin mitähän sitten? Ei hajuakaan...

Onneksi koiranpoika jaksaa kuitenkin olla aika pirteäkin aika ajoin. Lenkkeily ei paljon kiinnosta ja teemmekin sellaiset lenkit kuin poitsukka itse haluaa. Mutta pallon perässä koira kyllä jaksaa painella, joten liikuntaa herra onneksi saa.

Tässä muutama talvinen kuva koirastamme:

Hepankaan kanssa ei ole ollut helppoa. Näin talvella tarhojen langoissa ei aina kulje sähkö kunnolla, ja meidän heppa oli naapuritarhassa ulkoilevan ison oriin kanssa tämän huomannut. Pojat olivat ryhtyneet innolla venyttelemään aitalankoja ja olivat olleet jo kaulakkain, vaikka tarhojen välissä on noin metrin levyinen "suojakaista".  Isäntäväki oli rientänyt hätiin heti huomattuaan poikien puuhat.  Aidathan siinä olisivat menneet rikki, jos pojat olisivat puuhiaan jatkaneet ja ties vaikka hepat olisivat innostuneet keskenään temuamaankin, meidän pollekin kun on toisinaan aika orimainen. Jos pojilla ei olisi kenkiä, ei pikku potkuista olisi vaaraa, mutta koska kummallakin on hokkikengät jalassa, ei kukaan halua ottaa sitä riskiä, että tulisi haavereita kesken hevosenleikin.

Meidän ukkeli joutui sitten "rangaistusaitioon" eli rautaputkista tehtyyn pienempään tarhaan. Heräsi kyllä taas kerran kysymys, että miksi juuri meidän heppa joutuu aina sinne, miksei koskaan se iso ori... Mutta en viitsinyt tehdä asiasta numeroa. Ruuna teki siitäkin edestä, se on ollut taas aivan hermona, kun on joutunut vaihtamaan tarhaa. Hyvä ettei toistamiseen pistänyt meikäläistä kanveesiin, kun toissapäivänä kävin hakemassa sitä ensimmäistä kertaa uudesta tarhasta... Kentälläkin menoa ja meininkiä on piisannut. Heppa kun ei tykkää muutoksista eikä myöskään pimeistä talvi-illoista. Pimeässä vaanii aivan liikaa mörköjä...

Mutta kyllä se polle siitä taas rauhoittuu... Näin ainakin toivon. Kärsivällisyyttä tarvitaan taas.