Sain yli 80-vuotiaalta isältäni valokuvan, jossa hän on lapsuutensa maisemissa yhdessä 90-vuotiaan sisarensa kanssa. Isä selitti innostuneena, kuinka hän oli nuorena poikana tuulastellut kuvassa taustalla näkyvällä järvellä. Ja minä nieleskelin kyyneleitä, sillä mieleeni oli noussut muisto toisesta valokuvasta, joka oli otettu yli 70 vuotta sitten.

Tuossa vanhassa mustavalkoisessa kuvassa isäni seisoo pikku-poikana perheineen kotimökkinsä edustalla, jalassaan polvihousut, mandoliini sylissään. Sisar on nuori nainen, kaunis ja hehkeä, koko elämä edessään. Nyt sisar istuu pyörätuolissa lähes sokeana, hiukset harmaantuneina ja mieli dementian runtelemana. Isäni on vanha mies, joka kulkee kepin tai rollaattorin kanssa ja jonka iho on ohutta ja ryppyistä kuin vanha, hauras pergamentti. Mihin katosivat lapsuus, mihin nuoruus!? Kuinka nopeasti vuodet vierivätkään ja kuinka mitättömäksi ihminen itsensä tuntee, kun ajattelee sitä lyhyttä hetkeä, jonka me täällä tepastelemme. Kuitenkin elämällämme on jokin merkitys, tässä ja nyt, meille itsellemme ja niille ihmisille, joiden kanssa tämän elämämme jaamme.

Korkeasta iästään ja moninaisista sairauksistaan huolimatta isäni jaksaa vielä hymyillä, venkoilla lapsenlapsien kanssa ja innostua uusista asioista. Olen onnekas, jos saan elää yhtä vanhaksi kuin isäni. Vielä kiitollisempi olen, jos vielä hän iässään jaksan hymyillä, pimputtaa pianoa tai tarttua neulepuikkoihin.

Iloitaan elämästä. Onhan se aivan liian lyhyt pikkuasioiden murehtimiseen. Isot surut on toki surtava pois ja niitäkin meidän kaikkien tielle valitettavasti osuu. Mutta pienten asioiden murehtimiseen ei kannata elämäänsä tuhlata.

Tuntemattoman runoilijan sanoja lainaten:

"Elämän surut ja murheet piirrä meren hiekkaan. Elämän ilo ja onni kaiverra kallioon."

Rauhallista sunnuntaita kaikille.