Isäni on edelleen sairaalassa ja tilanne on yllättäen kääntynyt vakavaksi. Ennen pääsiäistä isän munuaisarvot kohosivat kahteensataan ja hänet siirrettiin pääsiäisen ajaksi hoitoon keskussairaalaan. Nyt munuaisarvo on jo yli 400 ja isä on ponnekkaasti kieltäytynyt nielemästä lääkkeitään ja syömästä. Mehua ja vettä hän suostuu nauttimaan, mutta ruoka ei maistu. Lääkkeistään isä on sitä mieltä, että "mitä niitä nyt enää ottamaan".
Kaikesta huolimatta pidimme isälle 85-vuotisjuhlat. Syötimme ja juotimme ystävät ja sukulaiset sovitulla juhlapaikalla ja sen jälkeen kaikki halukkaat, noin parikymmentä henkilöä, ajoivat sairaalaan onnittelemaan isää. Isä oli juhlapäivänään niin väsynyt, että ei jaksanut edes puhua. Kasvoilla oli kuitenkin hymy, isä suorastaan säteili ilosta. Eleillä ja ilmeillä hän osoitti iloaan ja kiitollisuuttaan. Isälle laulettiin, kerrottiin kuulumisia ja potilashuoneeseen jäi isää ilahduttamaan suuri määrä kauniita kortteja, kukkia ja jopa yksi maalaus. Myöhemmin toimme isälle sairaalaan dc-soittimen, jotta hän voisi kuunnella lahjaksi saamaansa viulumusiikkia. Kaikesta tästä isä on iloinnut.
Syntymäpäiviensä jälkeen isä piristyi sen verran, että jaksoi jutella meidän omaisten kanssa. Hän sanoi juhliensa olleen yksi hänen elämänsä hienoimpia tapauksia. Kannatti siis järjestää juhlat, vaikka jossain vaiheessa aioimmekin ne perua. Isä oli niin iloinen, kun sai vielä tavata kauan kaipaamiaan sisarustensa lapsia!
Syntymäpäiväänsä seuranneena päivänä isä oli niin paljon pirteämpi kuin aiemmin, että arvelin toipumisen jo alkaneen. Olin väärässä. Isä ei halua enää toipua. Hän sanoi meille omaisille suoraan, että peli on nyt pelattu ja hän lähtee täältä ilolla, koska kaikki asiat ovat järjestyksessä eikä hänen tarvitse enää huolehtia mistään. Isä sanoi, että hän on saanut tarpeekseen kivusta, pistoksista, pillereistä, sairaaloista, pyörätuoleista ja muista hilavitkuttimista. Kun kysyin, eikö hän tosiaankaan aio enää tulla kotiin, hän vastasi: "En, koska minä en jaksa enää taistella elämästä". Hän arveli, että vaikka hän tällä kertaa toipuisikin kotikuntoon, olisi hän kohta sairaalassa uudelleen jonkun uuden vaivan vuoksi. Sellainen elämä ei enää isää kiinnosta.
Isä on siis päättänyt lähteä nyt. Hän kieltäytyy lääkkeistään ja ruoasta, koska haluaa pois. "Itse olen tieni valinnut", hän sanoi. Kun valittelin, että minulle tulee ikävä, isä totesi tyynesti: "Se menee ohi." Isä on niin tyyni ja rauhallinen. Hän ei ole surullinen, eikä pelkää. Hän on niin valmis lähtemään täältä, että se on aivan käsittämätöntä. En voi kuin ihailla isäni rauhallisuutta. Olen siitä myös iloinen. Hän on sinut itsensä, omaistensa, elämänsä ja Luojansa kanssa. Isä on rukoillut lämmintä lähtöhetkeä ilman kipuja. Toivon, että hän sen myös saa. Jos voisin olla silloin läsnä ja pitää isää kädestä, olisin onnellinen. On niin kurjaa, että en voi olla kaiken aikaa isän luona. On hoidettava arki ja työ ja pidettävä huolta omasta kehosta ja mielestä, jotta jaksan huolehtia myös läheisistäni. Lapsistani. Äidistäkin. Ei tämä piinaava aika ole äidillekään helppoa, vaikka hänkin on kovin urhoollinen.
Isällä on elvytys- ja tehohoitokielto hänen oman toiveensa mukaisesti. Lähtö on vain ajan kysymys. Voi olla, että isän elimistö jaksaa toimia vielä viikkoja - tai sitten ei. Keuhkot ja sydän ovat heikossa kunnossa, samoin munuaiset. Jos munuaiset lakkaavat toimimasta, lähtö tulee kuulemma parissa päivässä. Nyt me elämme täällä päivä kerrallaan. Käymme katsomassa ja hoitamassa isää päivittäin. Sairaalassa isää on hoidettu erittäin hyvin, tänään hänet siirretään terveyskeskuksen vuodeosastolle ja pelkään hoidon tason romahtavan. Isä tarvitsee apua juomisessa, suuta on kostutettava usein, jotta se ei kipeytyi. Iho kaipaa rasvausta ja myös asentoa on vaihdettava usein. Isä itse ei enää jaksa asentoaan vaihtaa saatika nousta istumaan. Hän on täysin toisten avun varassa. En tiedä, onko hoitajilla aikaa hoitaa häntä riittävästi. Me omaiset ainakin teemme parhaamme, että isän olisi hyvä ja tuskaton olla. Muuta emme enää voi.
Tämä aika on tuskallista ja piinaavaa. Kaikki tuntuu epätodelliselta, kuin pahalta unelta.
Muuta en osaa nyt sanoa.
. Hassua, ettei aiemmin ole tullut mieleeni neuloa omalle rakkaalleni kynsikkäitä... Mies kun tykkää puuhata autotallissa ja kylmillä keleillä kynsikkäät ovat rassaushommissa erittäin kätevät.
. Mutta yllättävän sukkelasti työ silti tuli tehtyä!
